Abd-al Rahman (myös Abd ar-Rahman, Abdurrahman tai Abderrahmane; k. 28. elokuuta 1859 Meknès)[1] oli Marokon sulttaani vuosina 1822–1859.
Abd al-Rahman syntyi eri tietojen mukaan vuonna 1778,[2] 1789 tai 1790.[1] Hän oli sulttaani Slimanen veljenpoika ja kohosi tämän kuoltua hallitsijaksi vuonna 1822.[3] Abd al-Rahmanin valtakaudella Marokossa oli levotonta, ja hän joutui kukistamaan kapinoita vuosina 1824, 1828, 1831, 1843, 1849 ja 1853. Lisäksi hän ajautui konfliktiin Euroopan suurvaltojen kanssa. Marokon sulttaanit olivat perinteisesti tukeneet barbareskimerirosvoja taloudellisen hyödyn vuoksi, mutta Abd al-Rahmanin kaudella Euroopan valtiot päättivät nujertaa merirosvouksen Välimerellä. Kostona laivojensa kaappauksesta Englannin laivasto saartoi Tangerin satamakaupungin.[1] Itävaltalaiset taas pommittivat vuonna 1828 Arzilan, Larachen ja Tétouanin satamia.[1][4]
Abd al-Rahman yritti laajentaa valtapiiriään Algeriaan turkkilaisten vallan kukistuttua siellä.[2] Hän ryhtyi tukemaan algerialaista sotapäällikköä Abdelkaderia tämän taistelussa Ranskan invaasiota vastaan.[1] Sodan alkuvaiheessa vuonna 1830 Abd al-Rahman lähetti joukkoja miehittämään Tlemcenin kaupunkia Algeriassa, mutta joutui Ranskan painostuksesta vetämään ne takaisin. Vuonna 1844 Abdelkaderin armeija perääntyi Algeriasta Marokkoon, minkä seurauksena Ranska hyökkäsi elokuussa myös Marokkoon. Abd el-Rahman kärsi nopeasti ratkaisevan tappion ranskalaisille Islyn taistelussa[5] ja joutui lokakuussa 1844 solmitussa Tangerin rauhassa tunnustamaan Ranskan ylivallan Algeriassa ja vetämään tukensa pois Abdelkaderilta.[1] Kun Abdelkader vuonna 1846 perääntyi uudelleen Marokkoon, Abd al-Rahman pakotti hänet antautumaan Ranskalle.[5]
Abd el-Rahmanin kuoltua vuonna 1859 hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Mohammed IV.[4]